“It’s 100% certain that we’re not saying any goodbyes for a while yet” – in an interview with Dream Theater

Dream Theater, founded in the mid-1980s, is not considering farewells or retirement. This year, the band’s intense activity is spearheaded by the twenty-something Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory and the new album Distance Over Time.

Timo Isoaho

13.07.2019

We are living through December 6th of last year. Finland’s Independence Day is approaching, and the nation’s number one figure, Sauli Niinistö, who has managed to shake hands with two thousand gentlemen between diaper-changing duties, will have the honor of shaking hands with two thousand gentlemen.

Inferno will also be shaking hands tonight, albeit a little over a thousand kilometers away from Helsinki and there will only be two “guests”. There are also no sweaty crowds or the famous “surprisingly strong” punch in Berlin. There would be a bottle of tasty local beer on offer, but the person who wrote it over will settle for a latte this time. Latte, yes, at least according to John Petrucci and James LaBrie.

“If I’ve learned anything in this life, it’s that Finns generally don’t turn down free alcohol... So I’ll ask again: are you sure now,” Petrucci laughs.

The Dream Theater guitarist and singer are visibly in a great mood, but their good mood is not related to the products of the German brewery. Right now, the progressive metal pioneers are in high spirits because they get to talk to European journalists who are listening intently about their band’s fourteenth studio album.

“It’s a cliché of clichés to rave about your own brainchild, but what can you do: Distance Over Time is absolutely insanely hard,” LaBrie says.

Let’s get back to Distance Over Time in a moment, but before that we’ll visit a couple of Dream Theater colleagues, and also in Finland. In the relaxed rush of the interview, the story turns stealthily towards Dream Theater’s compatriots Slayer. The reason is that Slayer has just performed (perhaps) for the last time in Berlin, although it’s hard to understand - the thrash kings, led by Kerry “KFK” King, were on such a merciless beat that burying the band seems like an incomprehensible decision.

“I haven’t seen Slayer in a while, but I’ve always loved their self-imposed ruthlessness. I also don’t know the background to the band’s decision to break up, but I remember reading somewhere that Tom Araya doesn’t want to tour at the same pace anymore,” Petrucci says.

You’ve probably seen the band since the summer of 1998? That’s when you performed at Nummirock with Slayer and Pantera.

“Of course I have! And that Nummirock... Most gigs fade from memory as time goes by, but I’ll never forget this festival. The first thing that comes to mind is that there was a pretty wild atmosphere backstage when the Pantera guys and Kerry King started throwing a party,” Petrucci smiles.

“I don’t drink alcohol on tour, but that night it was even harder than usual to refuse. Phil Anselmo kept knocking on our back room door and convincing us that starting a hard drink was definitely the best – or actually the only possible – idea right then. But I couldn’t decide,” LaBrie laughs.

Petrucci’s eyes start to shine even brighter as he starts to recall Pantera’s gig in the heartland of Southern Ostrobothnia.

“The guys were in pretty good taste, but it didn’t seem to affect the playing in any way – or at least not in a negative way. Their live sound and the energy that stormed on stage... Oh my God! I was completely blown away. I also didn’t want to think that we really had to go on stage after them and Slayer!

“The thing that stuck out the most was Vinnie Paul’s drumming technique. When Pantera’s gig started, this guy went completely crazy. He was digging the drumming with immense fury and moshing around, jumping and screaming. I remember being amazed that what the hell, is that crazy guy really a Pantera employee? I had never seen such work before – and I haven’t seen it since.”

Another interesting detail comes to mind for LaBrie.

“There was an empty bucket next to the bass technician. I didn’t pay any attention to it at first, but suddenly Rex Brown rushed to the side of the stage and threw some hellish tiles there. Aha, that’s why the empty – or, well, slowly filling – bucket is there... Vomiting in the middle of a set seemed like the most natural thing in the world for Rex and his technician,” the singer shakes his head.

And what about Slayer and your gig?

“If I remember correctly, Slayer’s set started with ‘Hell Awaits’, and it was pure murder,” Petrucci says and continues with a laugh: “Our set? I guess it was okay in the end too. These two other bands had undoubtedly organized such a madhouse that we were basically just trying to survive until the end!”

Eighteen days

Let’s jump from the plains of Ostrobothnia to the east coast of the United States and at the same time move forward in time by about twenty years. Last summer, Dream Theater – including bassist John Myung, keyboardist Jordan Rudess and drummer Mike Mangini – retreated to the countryside to work on their new studio album.

“We found a great place in the village of Monticello, 150 kilometres from New York. The place is called Yonderbarn and it’s a former farm that has been converted into a high-end studio,” Petrucci begins.

“Let’s just say that our creative juices really started to flow once we got our stuff into Yonderbarn. Of course, we had plenty of initial ideas in stock before the sessions started, but we didn’t have a single finished song. Despite this, all the songs on Distance Over Time were ready after eighteen days.”

This is the first time that the soon-to-be 35-year-old American band has worked on and recorded new songs in this way – in their own time, with all the band members present at all times.

“Working at Yonderbarn was incredibly great. It feels incredible that we had never written songs in this old-fashioned way before – that is, going through drafts together in a large rehearsal room, adjusting them towards recording readiness.”

After a short breath, Petrucci begins to shed light on the starting points of the new way of working.

“The 130-minute concept album The Astonishing [released in 2016], was a great success, but it was an incredibly hard job to twist it. Sometimes it also felt like all that email chatter and all sorts of computer work had nothing to do with rock music anymore. That it would be nice to see the rest of the band sometime... We decided even then that we would prepare the next album in a completely different way.

“When we were putting together The Astonishing, I could think about and refine some drum machine base for a very long time. Then I sent my idea to Mike, who started looking at it from his perspective. In Yonderbarn, things progressed in such a way that I presented an idea on guitar and in no time Mike had developed an absolutely amazing idea from scratch. We also immediately realized whether the raw material would work or not. Playing together day after day and shaping finished songs from fragmented ideas... It was incredibly rewarding, and I deeply hope that when listening to the album, listeners can sense how fun and relaxed it was to make it.

“This old-school way of working and the feelings it evoked also shaped the soundscape of the album. We intentionally left some dirt and even inaccuracies in the soundscape. The guitar sound is much more raw than the previous album, the drums sound big and natural, the keyboard sounds are reminiscent of the 70s, and so on. I don’t know what I’ll think in a few years, but right now Distance Over Time sounds downright magically loud to my ears.”

LaBrie jumps in to speak.

“The overall feel of everything was very, very different from the previous recording sessions. We spent several weeks in the middle of the idyllic countryside and lived right next to the studio complex. No one left the place in the evening to do ‘their own business,’ and no one had to take the kids to... well, ballet practice, for example. We all have our own busy lives outside of Dream Theater, so the fact that we were able to focus solely on the new album for several weeks... It felt like an incredible luxury.

“When the long working days were over, we usually went to the terrace and started having a barbecue. On the side, we could drink a couple of glasses of wine and talk about all sorts of things. Honestly, we’ve never had time to spend such quality time, even though we’ve known each other for a little while! When the sessions were coming to an end, we started laughing that it’s so damn nice and inspiring here that we should put together another studio album right away... Well, that didn’t happen anyway.”

The performance seems pretty decent anyway: you put together a new Dream Theater album in just over two weeks and you also had time to spend some relaxed quality time.

“When you put it that way, you can’t deny it... In fact, we prepared the Train Of Thought album [2003] about as quickly, even though it’s about ten minutes longer than the new one. In other words, this pace is quite normal for us,” LaBrie laughs.

“We practically never run out of ideas or arrangement options, and this is partly due to the fact that my bandmates are such ridiculously innovative and skilled players,” Petrucci continues.

“Let’s go back to the time when we were in the studio preparing the ‘Untethered Angel’ track that opens the new album and there were a bunch of riffs, melodies and other building blocks on the table. During the arrangement phase, band member X might say, ‘Hey guys, I’m not really excited about that part, should we do it like this anyway?’ and we often ended up making changes, because these replacement ideas were often absolutely brilliant. Honestly, I had to shake my head in disbelief once or twice, wondering how on earth these guys come up with such great things!”

Wait a minute: have you really never encountered writer’s block? After all, we already have quite a few albums behind us – most of them over 70 minutes long.

“It happens that I write a really damn good song idea that I think is great, and then I present it to the other guys in the band... Yes, just to hear that we’ve already released an almost identical song on that album,” Petrucci laughs.

“On the other hand, we probably wouldn’t run out of individual ideas, even if we played for another fifty years. When this band’s time inevitably comes, we might well release a box of ‘unused melodies and riffs’... That box will be quite a bit, because I really do have an absolutely incredible amount of ideas in my stash.”

No goodbyes

If I have to put another Dream Theater album alongside Distance Over Time, there’s only one option: the breakthrough album Images And Words, released in 1992. There are several reasons.

“There are some similarities in the process of making it with Distance Over Time. When we recorded Images And Words, the whole band lived under one roof, but we didn’t write the songs in the same place,” LaBrie begins.

“In 2017, we did a big tour to celebrate the 25th anniversary of Images And Words and played, among other things, the 23-minute title track from the A Change Of Seasons EP [1995]. The diligent performance of old songs was very much in the back of our minds when we retreated to Yonderbarn to prepare Distance Over Time,” Petrucci says.

“When you listen to Images today, the album has a pretty good balance between metal, melodies, prog influences and, for example, solos. We set out to find a similar balance this time around. Distance Over Time is a much more straightforward and digestible package than some of our more intricate releases, such as Six Degrees Of Inner Turbulence [2002] or Octavarium [2005].”

Tell us a little more about the Images, Words & Beyond anniversary tour. What was that experience like?

“We have very fond memories of Images And Words, and the anniversary tour was an incredible experience. Images is in a way our most important release, and the anniversary tour built around it was a dream come true for many of our long-time fans,” Petrucci begins.

“In the early 1990s, metal was at its lowest ebb – with the exception of Metallica – but the video for the song ‘Pull Me Under’ still got a surprising amount of airtime on MTV and our fan base started to grow rapidly. And let’s not forget that James joined the band just before Images And Words was being prepared, and I can’t stress enough how important it was for him to join.”

“I vividly remember a conversation I had with David Prater, the producer of Images And Words, during the recording sessions. He was very confident that the album was very good and that Dream Theater would be a big deal if we just got ‘a fair chance’. I agreed with him completely, but I was also worried... I had joined a great band, but at the same time progressive metal was as unfashionable as possible. Everyone was just talking about grunge,” LaBrie laughs.

“Well, Images And Words was released in the summer of 1992 and we started touring. We drove around the country in a van and ended up playing really dingy rock clubs. Then, completely unexpectedly, ‘Pull Me Under’ started to pave the way for us. Yeah, without that one song... I can’t – or don’t want to – imagine what Dream Theater would have been like.”

The next round of celebrations is coming up this year. Dream Theater will kick off their Distance Over Time world tour in March from the US, and the band plans to once again throw down three-hour concerts. The evenings will start with a performance of the Metropolis Pt. 2: Scenes From A Memory album, released in the fall of 1999.

“Metropolis was our first concept album and a very significant release in any way, and we simply cannot miss the album’s twentieth anniversary. Fans would certainly be really disappointed if we didn’t pay special attention to the album’s anniversary,” Petrucci emphasizes.

How does a three-hour performance feel from an artist’s perspective?

“Believe it or not, but the shows go by almost in a flash. I’ve woken up many times with the feeling that what the hell, there are only a couple of songs left in the set,” LaBrie describes.

“A long concert takes an incredible amount of energy. At least I’m often terribly hungry right after the show,” Petrucci says.

“I often don’t feel the physical strain until the next day. Immediately after the show, your body is full of adrenaline and you feel like playing a few more songs. The next morning... Well, it feels a little different then and you’re just scratching the surface. We’re not exactly young guys anymore,” LaBrie admits.

But I guess Dream Theater’s last tour isn’t coming up anytime soon?

“Absolutely not! It’s 100% certain that we’re not saying any goodbyes for a while yet,” the guitarist huffs.

On the trail of scientists

Let’s get back to the recent album and one of the special things it offers: the lyrics to the song ‘Room 137’ are the creation of Mike Mangini. This is the first lyrical work for Dream Theater by the drummer magician, who joined the band in 2010.

“First of all, I want to emphasize his overall contribution to this album. Distance Over Time is the first Dream Theater release where Mike’s ideas really come through. When we were composing the material, his role, especially as an arranger, was invaluable,” Petrucci says.

“Then these lyrics... We were preparing the slightly Marilyn Manson-influenced composition of ‘Room 137’, and at one point I asked Mike about the tempo of the song. He replied ‘137,’ while smiling mischievously.”

The musicians returned to the subject later that evening, over a steaming hot grill.

“Mike said that the number 137 appears ‘everywhere in the universe’ in a variety of contexts. He added that he had read a lot about Austrian quantum physicist Wolfgang Pauli, who died in 1958. When Pauli was hospitalized before his death, he was accidentally placed in a room with the number... Well, you guessed it,” Petrucci laughs.

“After Mike had told him all his stories about the number 137, I pointed out to him that he needed to write lyrics about it. I almost forgot about it, but one day Mike handed me a piece of paper with the words ‘Room 137’ written on the top. That was it.”

On the other hand, Petrucci’s lyrics for ‘Barstool Warrior’ have sparked a debate on the wonderful world of the internet. Many fans think the song’s title is not at all appropriate for Dream Theater.

“What do you think?” the guitarist asks.

Well, that’s not exactly the most typical Dream Theater song title.

“I probably should have called it ‘Illumination Theory pt. 2’, or something like that,” Petrucci smiles.

“The song reminded me musically of Genesis and Marillion. Peter Gabriel and Fish are known to be great storytellers, and I wanted to write lyrics that honored their legacy. After thinking about different topics for a while, I decided to write about two people who have reached some pretty dead ends in their lives.”

Let’s include the backstory of one more song. If astronomer Carl Sagan (1934–1996) is at all familiar, Distance Over Time’s closing track ‘Pale Blue Dot’ is sure to raise some eyebrows.

“The song is indeed named after Sagan’s book Pale Blue Dot: A Vision of the Human Future in Space,” Petrucci nods.

“I feel like a lot of rock musicians have been influenced by scientific achievements and notable figures, especially in recent years. I know that for sure, because I belong to that group myself.”

You’re probably familiar with the band Nightwish? In 2015, the band released the song Sagan, which is specifically about this American scientist.

“Is that so? I followed the video series that told the story of the creation of the Endless Forms Most Beautiful album, so I know Nightwish very well, but unfortunately I missed that song,” the guitarist is amazed.

“It was great that Nightwish managed to get Richard Dawkins himself to narrate their album. We also wanted to use a snippet of Sagan’s speech in ‘Pale Blue Dot’, but we didn’t get permission to do so.”

Let’s give the last word to James LaBrie.

“Guitarist Henning Pauly asked me to join the Frameshift project years ago and we released an album called Unweaving the Rainbow. That’s right, Richard Dawkins has a book called Unweaving the Rainbow: Science, Delusion and the Appetite for Wonder. I was also interested in Dawkins at the time, and I especially like his opus River Out of Eden. Many of his theories are incredibly interesting!”

Published in Inferno 2/2019.

Original text

”On sataprosenttisen varmaa, ettemme ole jättämässä minkäänlaisia jäähyväisiä vielä aikoihin” – haastattelussa Dream Theater

1980-luvun puolivälissä perustettu Dream Theater ei pohdi jäähyväisiä tai eläköitymistä. Kuluvana vuonna yhtyeen tiivistahtisen toiminnan keihäänkärkinä ovat parikymppinen Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory ja uutuusalbumi Distance Over Time.

Timo Isoaho

13.07.2019

Eletään viime vuoden joulukuun kuudetta. Suomen itsenäisyyspäivä kallistuu iltaa kohti, ja vaipanvaihtopuuhista välillä valtiollisiin tehtäviinkin ehtinyt valtakunnan ykköshahmo Sauli Niinistö saa kunnian kätellä kahtatuhatta herrashenkilöä.

Infernokin pääsee tänä iltana kättelypuuhiin, tosin vähän yli tuhannen kilometrin päässä Helsingistä ja ”vieraitakin” on vain kaksi. Berliinissä ei myöskään ole hikistä tungosta tai kuuluisaa ”yllättävän vahvaa” boolia. Maukasta paikallista olutta olisi kyllä tarjolla pullotolkulla, mutta yllekirjoittanut tyytyy tällä kerralla latteen. Latteaa, kyllä, ainakin John Petruccin ja James LaBrien mielestä.

– Jos olen tässä elämässä jotain oppinut, niin sen, etteivät suomalaiset yleensä kieltäydy ilmaisesta alkoholista… Joten kysyn vielä kerran: oletko nyt ihan varma, Petrucci naureskelee.

Dream Theaterin kitaristi ja laulaja ovat silmin nähden mainiolla tuulella, mutta heidänkään hyvä fiiliksensä ei liity saksalaispanimon tuotteisiin. Juuri tällä hetkellä progressiivisen metallin uranuurtajien mielialaa nostattaa se, että he saavat puhua korvat höröllä kuunteleville eurooppalaisille toimittajille yhtyeensä neljännestätoista studioalbumista.

– On toki kliseiden klisee hehkuttaa omaa hengentuotetta, mutta minkäpä teet: Distance Over Time on aivan tolkuttoman kova, LaBrie toteaa.

Palataan Distance Over Timen äärelle tuota pikaa, mutta käydään sitä ennen parin Dream Theaterin kollegan äärellä, ja saman tien myös Suomessa. Haastattelun leppoisassa käynnistystohinassa käy nimittäin niin, että tarinatuokio kääntyy kuin varkain Dream Theaterin maanmiesten Slayerin suuntaan. Syy on siinä, että Slayer on juuri esiintynyt (kenties) viimeistä kertaa Berliinissä, vaikka sitä on hankala sisäistää – thrashkuninkaat olivat Kerry ”KFK” Kingin johdolla nimittäin niin armottomassa lyönnissä, että yhtyeen hautaaminen tuntuu käsittämättömältä ratkaisulta.

– En ole nähnyt Slayeriä aikoihin, mutta olen aina rakastanut heidän omaehtoista armottomuuttaan. En myöskään tunne yhtyeen lopetuspäätöksen taustoja, mutta muistelen lukeneeni jostakin, ettei Tom Araya halua enää rundata entisellä tahdilla, Petrucci sanoo.

Olet varmaankin nähnyt bändin kesän 1998 jälkeen? Silloinhan te esiinnyitte Nummirockissa Slayerin ja Panteran kanssa.

– Olen toki! Ja tuo Nummirock… Useimmat keikat häipyvät muistoista ajan vieriessä, mutta tätä festaria en unohda koskaan. Ihan ensimmäisenä tulee mieleen se, että backstagellä oli varsin villi tunnelma, kun Panteran herrat ja Kerry King alkoivat panna bileitä pystyyn, Petrucci hymyilee.

– Minähän en juo alkoholia kiertueilla, mutta tuona iltana kieltäytyminen oli tavallistakin hankalampaa. Phil Anselmo kävi vähän väliä koputtamassa takahuoneemme ovea ja vakuuttamassa, että ankaran ryyppäämisen aloittaminen on ehdottomasti paras – tai oikeastaan ainoa mahdollinen – idea juuri silloin. En kuitenkaan ratkennut, LaBrie naurahtaa.

Petruccin silmät alkavat loistaa entistä kirkkaammin, kun hän ryhtyy muistelemaan Panteran keikkaa Etelä-Pohjanmaan sydänmailla.

– Jätkät olivat aika hyvässä maistissa, mutta se ei tuntunut vaikuttavan soittoon millään tavalla – tai ainakaan negatiivisesti. Heidän livesoundinsa ja se lavalla myrskynnyt energia… Herranen aika! Olin aivan puulla päähän lyöty. En myöskään halunnut ajatella sitä, että meidän pitää todellakin nousta lavalle heidän ja Slayerin jälkeen!

– Melkeinpä vahvimmin jäi mieleen Vinnie Paulin rumputeknikko. Kun Panteran keikka alkoi, tämä kaveri meni ihan sekaisin. Hän diggaili meiningistä suunnattomalla raivolla ja moshaili ympäriinsä hyppien ja huutaen. Muistan hämmästelleeni, että mitä helvettiä, onko tuo hullu kundi todellakin Panteran palkollinen. En ollut nähnyt sellaista työntekoa aikaisemmin – enkä ole kyllä nähnyt myöhemminkään.

LaBrien mieleen nousee vielä eräs mielenkiintoinen yksityiskohta.

– Bassoteknikon vieressä oli tyhjä ämpäri. En kiinnittänyt siihen aluksi mitään huomiota, mutta yhtäkkiä Rex Brown kiiruhti lavan sivulle ja heitti sinne helvetinmoiset laatat. Ahaa, sen takia tuo tyhjä – tai no, hiljalleen täyttyvä – ämpäri on tuossa… Yrjöäminen kesken vedon tuntui olevan Rexille ja hänen teknikolleen maailman luonnollisin asia, laulaja puistelee päätään.

Entä Slayer ja teidän keikkanne?

– Jos muistan oikein, Slayerin setti alkoi Hell Awaitsillä, ja hommahan oli ihan silkkaa murhaa, Petrucci sanoo ja jatkaa nauraen: – Meidän vetomme? Kai sekin oli loppujen lopuksi ihan okei. Nämä pari muuta orkesteria olivat kieltämättä järjestäneet sellaisen hullunmyllyn, että yritimme lähinnä vain selvitä loppuun asti!

Kahdeksantoista päivää

Hypätään Pohjanmaan lakeuksilta Yhdysvaltain itärannikon tuntumaan ja samalla parikymmentä vuotta ajassa eteenpäin. Viime kesänä tapahtui niin, että Dream Theater – myös basisti John Myung, kosketinsoittaja Jordan Rudess ja rumpali Mike Mangini – vetäytyi maaseudun rauhaan ja ryhtyi valmistelemaan uutta studioalbumiaan.

– Löysimme mahtavan mestan Monticellon kylästä 150 kilometrin päässä New Yorkista. Paikan nimi on Yonderbarn ja se on entinen maatila, joka on muutettu tasokkaaksi studioksi, Petrucci aloittaa.

– Sanotaanko vaikka niin, että luovuutemme kukka alkoi kukoistaa varsin mainiosti, kunhan vain saimme kamamme Yonderbarnin uumeniin. Varastossa oli tietenkin runsaasti alustavia ideoita ennen sessioiden käynnistymistä, mutta yhtäkään valmista kappaletta meillä ei ollut. Tästä huolimatta kaikki Distance Over Timen biisit olivat valmiina kahdeksantoista päivän kuluttua.

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun pian 35-vuotias amerikkalaisyhtye valmisteli ja nauhoitti uudet kappaleensa tällä tavalla – omassa rauhassa, kaikkien bändin jäsenten ollessa koko ajan paikalla.

– Yonderbarnissa oli älyttömän hienoa työskennellä. Tuntuu kieltämättä uskomattomalta, ettemme todellakaan olleet koskaan aikaisemmin kirjoittaneet biisejä tällaisella vanhan liiton tavalla – siis nimenomaan niin, että käymme aihioita läpi isossa treenitilassa yhdessä, sovittaen niitä samalla kohti nauhoituskuntoa.

Pienen hengenvedon jälkeen Petrucci ryhtyy valottamaan uuden työskentelytavan lähtökohtia.

– Vuonna 2016 ilmestynyt 130 minuutin mittainen konseptilevy The Astonishing onnistui hienosti, mutta sen vääntämisessä oli aivan jumalattoman kova työ. Välillä myös tuntui, ettei sellaisella sähköpostirumballa ja kaikenlaisilla tietokonehommilla ole enää mitään tekemistä rockmusiikin kanssa. Että olisihan se ihan kiva nähdä joskus muitakin bändin jätkiä… Päätimmekin jo silloin, että valmistelemme seuraavan pitkäsoiton aivan toisella tavalla.

– Kun kasasimme The Astonishingia, saatoin miettiä ja hioa jotain rumpukonepohjaa hyvinkin pitkään. Sitten lähetin ideani Mikelle, joka ryhtyi katsomaan sitä omalta kantiltaan. Yonderbarnissa homma eteni niin, että esittelin jonkin idean kitaralla ja tuota pikaa Mike oli kehittänyt aihioon aivan huikean kompin. Tajusimme saman tien myös sen, toimiiko raakile vai ei. Päivästä toiseen yhdessä soittaminen ja valmiiden kappaleiden muovaaminen hajanaisista ideoista… Se oli huikean palkitsevaa, ja toivonkin syvästi, että kuulijat pystyvät levyä kuunnellessaan aistimaan, miten kivaa ja rentoa sen tekeminen oli.

– Tällainen vanhan koulun työskentelytapa ja sen nostattamat fiilikset muovasivat myös albumin soundimaailmaa. Jätimme tarkoituksella äänikuvaan rosoja ja jopa epätarkkuuksia. Kitarasoundi on edellislevyä reippaasti raaempi, rummut kuulostavat isoilta ja luonnollisilta, kosketinsoundeista löytyy 70-lukua ja niin edelleen. En toki tiedä, mitä ajattelen muutaman vuoden kuluttua, mutta tällä hetkellä Distance Over Time soundaa omissa korvissani suorastaan maagisen kovalta.

LaBrie nappaa puheenvuoron lennosta.

– Kaiken tekemisen yleisfiilis oli hyvin, hyvin erilainen kuin aiemmissa levytyssessioissa. Nyt vietimme monta viikkoa keskellä idyllistä maaseutua ja asuimme studiokompleksin välittömässä läheisyydessä. Kukaan ei poistunut illalla paikalta hoitamaan ”omia asioitaan”, eikä kenenkään tarvinnut lähteä viemään jälkikasvua… no, vaikkapa balettiharjoituksiin. Meillä kaikilla on omat kiireiset elämämme Dream Theaterin ulkopuolella, joten se tosiseikka, että pystyimme keskittymään vain ja ainoastaan uuteen levyyn useamman viikon ajan… Se tuntui ihan mielettömältä luksukselta.

– Kun pitkäksi venyneet työpäivät päättyivät, siirryimme useimmiten terassille ja ryhdyimme grillailemaan. Siinä sivussa saatoimme juoda pari lasia viiniä ja keskustella kaiken maailman asioista. Ihan oikeasti, emmehän me ole ehtineet viettää tällaista laatuaikaa juuri koskaan, vaikka olemme tunteneet toisemme pienen ikuisuuden! Kun sessiot ehtivät loppusuoralle, aloimme naureskella, että täällä on niin pirun mukavaa ja inspiroivaa, että kasataanpa saman tien toinen studioalbumi… No, se jäi sentään tekemättä.

Suoritus vaikuttaa joka tapauksessa ihan kelvolta: kasasitte levyllisen uutta Dream Theateria reilussa kahdessa viikossa ja ehditte viettää myös rentoa laatuaikaa.

– Kun asian esittää tuolla tavalla, niin kieltämättä… Itse asiassa valmistelimme Train of Thought -levyn [2003] suunnilleen yhtä nopeasti, vaikka se on kymmenisen minuuttia uutta tulokasta pidempi. Toisin sanoen tällainen tahti on meille ihan arkipäivää, LaBrie naurahtaa.

– Meillä ei ole käytännössä koskaan pulaa ideoista tai sovitusvaihtoehdoista, ja tämä liittyy osaltaan siihen, että bändikaverini ovat niin naurettavan innovatiivisia ja taitavia soittajia, Petrucci jatkaa.

– Mennäänpä vaikka hetkiin, kun valmistelimme studiossa uuden albumin avaavaa Untethered Angel -aihiota ja pöydällä oli kasa riffejä, melodioita ja muita rakennuspalasia. Sovitusvaiheessa yhtyeen jäsen X saattoi heittää, että ”hei tyypit, minä en oikein innostu tuosta kohdasta, vedettäisiinkö siinä sittenkin näin”, ja monesti päädyimme tekemään muutoksia, sillä nämä korvaavat ideat olivat usein aivan loistavia. Ihan oikeasti, sain puistella hämmentyneenä päätäni kerran jos toisenkin miettiessäni, mistä ihmeestä nämä kaverit keksivät näin hienoja juttuja!

Odotahan nyt hetki: ettekö te ole todellakaan ikinä törmänneet writer’s blockiin? Takana on kuitenkin jo aikamoinen rivi levyjä – useimmiten yli 70-minuuttisia sellaisia.

– Sitä toki tapahtuu, että kirjoitan mielestäni aivan hemmetin kovan biisiaihion, jonka esittelen sitten orkesterin muille herroille… Niin, vain saadakseni kuulla, että olemme julkaisseet lähes identtisen jutun jo sillä ja sillä levyllä, Petrucci nauraa.

– Sen sijaan yksittäiset ideat eivät luultavasti loppuisi, vaikka soittaisimme vielä viisikymmentä vuotta. Kun tämän yhtyeen aika väistämättä joskus koittaa, saatamme hyvinkin julkaista ”käyttämättömät melodiat ja riffit” -boksin… Siitä laatikosta tulee aikamoinen, sillä varastossani on todellakin aivan tolkuton määrä ideoita.

Ei jäähyväisiä

Jos Distance Over Timen rinnalle täytyy nostaa jokin muu Dream Theater -albumi, vaihtoehtoja löytyy tasan yksi: vuonna 1992 julkaistu läpimurtolevy Images and Words. Syitä on useampia.

– Sen tekemisprosessista löytyy joitain yhtäläisyyksiä Distance Over Timen kanssa. Kun aikoinaan nauhoitimme Images and Wordsia, koko bändi asui yhden katon alla, mutta emme kuitenkaan kirjoittaneet kappaleita samassa paikassa, LaBrie aloittaa.

– Vuonna 2017 kävi niin, että teimme mittavan rundin Images and Wordsin 25-vuotispäivien kunniaksi ja soitimme sen kappaleiden lisäksi muun muassa A Change of Seasons -ep:n [1995] 23-minuuttisen nimibiisin. Vanhojen kappaleiden ahkera esittäminen tuntuikin vahvasti takaraivossa, kun vetäydyimme Yonderbarniin valmistelemaan Distance Over Timea, Petrucci sanoo.

– Kun Imagesiä kuuntelee tänä päivänä, levyllä on melko hyvä balanssi metallin, melodioiden, progevaikutteiden ja vaikkapa soolojen kesken. Lähdimme etsiskelemään samantyylistä tasapainoa tälläkin kerralla. Distance Over Time onkin huomattavasti suoraviivaisempi ja helpommin omaksuttava kokonaisuus kuin jotkin koukeroisimmat julkaisumme, vaikkapa Six Degrees of Inner Turbulence [2002] tai Octavarium [2005].

Kertokaapa Images, Words & Beyond -juhlarundista hieman enemmän. Millainen kokemus se oli?

– Omat muistomme Images and Wordsin suhteen ovat erittäin lämpimiä, ja synttärikiertue oli älyttömän hieno juttu. Images on eräällä tavalla tärkein julkaisumme, ja sen ympärille rakennettu juhlarundi oli unelmien täyttymys myös monille pitkäaikaisille faneillemme, Petrucci aloittaa.

– 1990-luvun alussa metallin suosio oli alamaissa – Metallicaa lukuun ottamatta –, mutta Pull Me Under -kappaleen video sai silti yllättävän paljon ruutuaikaa Music Televisionilla ja fanikantamme alkoi kasvaa nopeasti. Eikä unohdeta sitä, että Jamesistä tuli bändin jäsen juuri ennen Images and Wordsin valmistelemista, enkä voi kylliksi korostaa, miten tärkeää hänen liittymisensä aikoinaan oli.

– Muistan elävästi tilanteen, kun juttelin nauhoitusten aikoihin Images and Wordsin tuottajan David Praterin kanssa. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että albumi on erittäin hyvä ja Dream Theaterista tulee iso juttu, mikäli vain saamme ”reilun mahdollisuuden”. Olin täsmälleen samaa mieltä, mutta samalla mieltä painoi huoli… Olin päässyt mahtavaan bändiin, mutta juuri samaan aikaan progressiivinen metalli oli mahdollisimman epämuodikasta. Kaikki puhuivat vain grungesta, LaBrie naurahtaa.

– No, Images and Words julkaistiin kesällä 1992 ja ryhdyimme keikkailemaan. Ajelimme ympäri maata pakettiautolla ja päädyimme soittamaan todella räkäisiin rokkiluoliin. Sitten, täysin yllättäen, Pull Me Under alkoi raivata meille tietä. Niin, ilman tätä yhtä biisiä… Enpä osaa – tai halua – kuvitella, miten Dream Theaterille olisi käynyt.

Seuraava juhlarundi on luvassa tänä vuonna. Dream Theater käynnistää Distance Over Time -maailmankiertueensa maaliskuussa Yhdysvalloista, ja yhtye aikoo paiskata taas kerran noin kolmen tunnin konsertteja. Iltamat käynnistyvät syksyllä 1999 julkaistun Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory -albumin läpisoitolla.

– Metropolis oli aikoinaan ensimmäinen konseptilevymme ja muutenkin erittäin merkittävä julkaisu, emmekä yksinkertaisesti voi ohittaa albumin parikymppisiä. Fanit olisivat varmasti todella pettyneitä, mikäli emme huomioisi näyttävästi levyn syntymäpäivää, Petrucci painottaa.

Miltä kolmen tunnin mittainen esiintyminen tuntuu artistin näkökulmasta?

– Usko tai älä, mutta keikat menevät ohi melkein yhdessä hujauksessa. Olen havahtunut monta kertaa siihen tunteeseen, että mitä ihmettä, setissähän on enää pari biisiä jäljellä, LaBrie kuvailee.

– Pitkä konsertti vie energiaa tavattomasti. Ainakin minulla on usein hirveä nälkä heti esiintymisen päätyttyä, Petrucci sanoo.

– Fyysisen rasituksen tuntee usein vasta seuraavana päivänä. Heti keikan jälkeen keho on täynnä adrenaliinia ja fiilis vähän sellainen, että soitetaanpa vielä muutama biisi. Seuraavana aamuna… No, silloin on hieman erilainen olo ja paikkoja kolottaa sieltä täältä. Emme ole enää ihan nuoria kolleja, LaBrie myöntää.

Dream Theaterin viimeistä kiertuetta ei kuitenkaan taida olla luvassa ihan lähiaikoina?

– Ei todellakaan! On sataprosenttisen varmaa, ettemme ole jättämässä minkäänlaisia jäähyväisiä vielä aikoihin, kitaristi puuskahtaa.

Tiedemiesten jäljillä

Palataanpa vielä tuoreeseen pitkäsoittoon ja erään sen tarjoaman erikoisuuden äärelle: Room 137 -kappaleen teksti on Mike Manginin luomus. Kyseessä on vuonna 2010 yhtyeeseen liittyneen rumpalitaikurin ensimmäinen sanoitustyö Dream Theaterille.

– Ihan ensimmäiseksi haluan painottaa hänen kokonaispanostaan tälle albumille. Distance Over Time on nimittäin ensimmäinen Dream Theater -julkaisu, jolla Miken ideat todella kuuluvat. Kun sävelsimme materiaalia, hänen roolinsa erityisesti sovittajana oli korvaamattoman tärkeä, Petrucci kertoo.

– Tämä sanoitus sitten… Valmistelimme Room 137:n hieman Marilyn Manson -vaikutteista sävellystä, ja kysäisin jossain vaiheessa Mikelta kappaleen tempoa. Hän vastasi ”137”, samalla ilkikurisesti hymyillen.

Muusikot palasivat aiheen äärelle myöhemmin samana iltana, kuumana höyrynneen grillin äärellä.

– Mike kertoi numeron 137 näyttäytyvän ”kaikkialla universumissa” mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Hän lisäsi lukeneensa paljon itävaltalaisesta kvanttifysiikan uranuurtajasta Wolfgang Paulista, joka menehtyi vuonna 1958. Kun Pauli joutui ennen kuolemaansa sairaalaan, hänet sijoitettiin sattumalta huoneeseen, jonka numero oli… No, arvaatkin varmaan, Petrucci nauraa.

– Kun Mike oli kertonut kaikki tarinansa numeroon 137 liittyen, huomautin hänelle, että hänen täytyy kirjoittaa teksti aiheesta. Asia ehti melkein unohtua, mutta eräänä päivänä Mike ojensi minulle paperiliuskan, jonka ylälaidassa oli merkintä ”Room 137”. Homma oli sillä selvä.

Petruccin sanoittama Barstool Warrior puolestaan on herättänyt keskustelua internetin ihmemaailmassa. Monien fanien mielestä kappaleen nimi ei ole ollenkaan sopiva Dream Theaterille.

– Mitä mieltä sinä olet? kitaristi kyselee.

No, ei se nyt ainakaan ihan tyypillisin Dream Theater -biisin otsikko ole.

– Minun olisi varmaan pitänyt antaa sen nimeksi Illumination Theory pt. 2, tai jotain sen suuntaista, Petrucci hymähtää.

– Kappale toi musiikillisesti mieleeni Genesisin ja Marillionin. Peter Gabriel ja Fish ovat tunnetusti mahtavia tarinankertojia, ja halusin tehdä sanoituksen heidän perintöään kunnioittaen. Hetken aikaa erilaisia aiheita pohdittuani päätin kirjoittaa kahdesta ihmisestä, jotka ovat ajautuneet elämänpoluillaan aikamoisiin umpikujiin.

Otetaanpa mukaan vielä yhden kappaleen taustatarina. Mikäli tähtitieteilijä Carl Sagan (1934–1996) on yhtään tuttu tapaus, Distance Over Timen päätösraita Pale Blue Dot nostattaa taatusti kulmakarvoja.

– Kappale on todellakin nimetty Saganin Pale Blue Dot: A Vision of the Human Future in Space -kirjan mukaan, Petrucci nyökkää.

– Minusta tuntuu, että monet rockmuusikot ovat vaikuttuneet tieteen saavutuksista ja alan merkkihenkilöistä erityisesti viime vuosien aikana. Sen tiedän varmasti, että kuulun itse tähän joukkoon.

Nightwish lienee tuttu yhtye? Bändi julkaisi vuonna 2015 kappaleen Sagan, joka kertoo nimenomaan tästä amerikkalaisesta tiedemiehestä.

– Niinkö? Seurasin Endless Forms Most Beautiful -albumin syntyvaiheista kertonutta videosarjaa, joten tiedän Nightwishin oikein hyvin, mutta kyseinen biisi on mennyt minulta valitettavasti ohi, kitaristi hämmästelee.

– Oli hieno juttu, että Nightwish onnistui saamaan levynsä kertojaksi itsensä Richard Dawkinsin. Mekin halusimme käyttää Pale Blue Dotissa erästä Saganin puheen pätkää, mutta emme saaneet siihen lupaa.

Annetaan viimeinen puheenvuoro James LaBrielle.

– Kitaristi Henning Pauly pyysi minut vuosia sitten mukaan Frameshift-projektiin ja julkaisimme albumin nimeltä Unweaving the Rainbow. Aivan oikein, Richard Dawkinsilla on kirja nimeltä Unweaving the Rainbow: Science, Delusion and the Appetite for Wonder. Innostuin niihin aikoihin Dawkinsista muutenkin, ja pidän erityisesti opuksesta River Out of Eden [Viesti miljardien vuosien takaa]. Monet hänen teorioistaan ovat aivan uskomattoman mielenkiintoisia!

Julkaistu Infernossa 2/2019.