“When the two Johns and I started playing together, an invisible bond was formed between us that will never be broken in our lifetimes” – in an interview with Dream Theater’s Mike Portnoy

All credit to Mike Mangini, who did an excellent job for over a decade, but the return of the namesake Portnoy as Dream Theater’s drummer was great news for fans of the prog metal great. How did this come to be? Mike Portnoy tells us.

Timo Isoaho

20.03.2025

Dream Theater was founded under the name Majesty in 1985, exactly forty years ago. What thoughts come to mind about the early days?

“My memories are very accurate. I met guitarist John Petrucci and bassist John Myung at Berklee College of Music right at the beginning of the semester and we found each other as players. Soon we were practicing an insane amount. There was no other option, because we wanted to create music where Rush meets Iron Maiden.

“We didn’t dream of anything big. It never crossed our minds that we would be touring the world decades later playing prog metal. Believe it or not, we just wanted to play, play, play more, because we loved it. As the months and years passed, we started to realize that we had something special on our hands. Things started to grow. The venues got bigger, the labels got interested, and so on. When we released our second album, Images And Words, in 1992, the opening track, ‘Pull Me Under’, broke the bank. After that, Dream Theater didn’t have to look back.”

Let’s jump right to 2010. The foundations of the metal world were shaken when you and Dream Theater parted ways.

“It was weird. Besides my family, Dream Theater was my number one thing for a quarter of a century, but in 2010, I was completely exhausted. I wanted to take a proper break, but the other band members disagreed. I definitely didn't want to leave Dream Theater, but at that time my heart wasn't fully into the band I loved. One thing led to another, and suddenly I was out.”

To be precise, you left the band for the first time back in 1998. Even in Finland.

“You're right! We played at the Nummirock festival with Pantera and Slayer – unfortunately after that doomsday duo. So we were in trouble. We started the set with the first two parts of ‘A Change of Seasons’ [‘The Crimson Sunrise’ and ‘Innocence’], and I felt like our music had no power whatsoever. Pantera and Slayer had absorbed all the energy from the Finnish lake landscape.

“In the end, I was so pissed off that I got horribly drunk right after the gig. When my drunkenness reached its peak, I told the other guys that I was done. The next day's hangover was pretty bad, but my feelings had settled down enough that I announced I was returning to the band. Hah hah!”

The Portnoy bombshell also came out in the fall of 2023, when it was announced that you had returned to Dream Theater.

“The fire had been burning for years. Even though we were no longer in the same band, I was in touch with John Petrucci a lot. Our better halves and daughters are close friends, so we saw each other at all kinds of family gatherings, for example. Our friendship never broke, although some newspaper articles might give a different picture.

“Then COVID hit and Dream Theater's tour plans were put on hold. The same thing happened with my own projects. John was working on his solo album Terminal Velocity at the time and asked me to play the drum parts on the album. I agreed immediately. While working with John, we decided to give Jordan [Rudess, Dream Theater keyboardist] a call. That was the beginning of the Liquid Tension Experiment’s comeback, and in the spring of 2021 we released the band’s long – 22 years! – awaited third album.

“When the pandemic situation later began to ease, John decided to do a major solo tour and I went to be his drummer. When we then played shows across the United States, the fans were extremely happy to see us on the same stage. A lot of fans came up with tears in their eyes to tell us how much it meant to them. Of course, it felt damn good to play together again. As the long tour progressed, ‘what if?’ thoughts started to pop up. I also started thinking that if I ever join Dream Theater again, it would have to be soon. We’re not teenagers anymore.

“In retrospect, one of the last walls came down in early 2022, when I was watching Dream Theater play in New York. When the show was over, I went into the back room to say goodbye to the band. I hadn’t spoken to James [LaBrie, singer] in about thirteen years... But when we saw each other, we hugged each other warmly. If there had ever been any bad blood, it was all forgotten immediately.”

When and how did the comeback become concrete?

“I was on a European tour with The Winery Dogs in June 2023, and one day my phone rang. It was John Petrucci: ‘Mike, the situation is now such that the Dream Theater drummer position is open. How are you?’ My head was buzzing and the feeling was surreal and dreamy. My answer was clear in that moment, because I had dreamed of returning to the band for a long time.

“When my return was announced in October 2023, we hadn’t played a single note together. We finally got together under the same roof in February 2024 to start working on a new album.”

What was the atmosphere like in the Dream Theater camp at that time?

“Absolutely incredible. This may sound too good to be true, but it felt like we hadn’t been away for a day. When the two Johns and I started playing together in the 80s, an invisible bond was formed between us that will never be broken in our lifetimes. In other words, when we started working together again, that was it. The inimitable magic of Dream Theater was found with the snap of a finger!

“Of course, I expected the pieces to fall into place, but the speed and naturalness of the process still felt confusing. All in all, making the new Parasomnia album was exactly the same as making Black Clouds & Silver Linings, which we did in 2009. When we were working on new material after such a long time, I started to laugh because the whole process was exactly the same. Okay, one thing had changed: we are a little older, wiser and better now!

You used to be the boss of the band – along with John Petrucci, of course. When you got back into the groove, did you have to find your place?

“I used to have an insane amount of responsibility. There was always something to do, a little too much. You also have to remember that in the past years I was quite a control freak and stuck my nose into every possible situation. Then when I left the picture, others took over the things that were my responsibility, which of course changed the internal chemistry of the group. So the answer is yes. I have had to feel out what kind of role I’m going to have this time around. Or what kind of role I am given. I don’t touch some things anymore, but some other things have returned to their old ways. For example, making the set list is again on my shoulders.

“Of course, I am... cautious. When we are deciding something, I don’t start shouting loudly that it has to be done this way. I calmly gauge the mood of the whole group and then I might express my own opinion. I am very comfortable in my new position, which of course includes the fact that I don’t even want to control everything anymore.

“The change in my way of thinking is largely due to the fact that in the 2010s I played – either on a session basis or as a regular member – in bands such as Transatlantic, Avenged Sevenfold, Twisted Sister, The Neal Morse Band, Flying Colors, Adrenaline Mob, Metal Allegiance and Sons of Apollo, to name a few. When you jump from one group dynamic to another, the control freakiness disappears strangely. You learn to be a seamless part of the team – or you are out.”

Let's go to the new Parasomnia album. When you started working on the album, the first thing you wrote was ‘Night Terror’. It's a real Dream Theater song.

“When we finished the rough version, it was an incredible feeling. I knew in advance that we would be able to work on some great Dream Theater material, but ‘Night Terror’ exceeded my expectations. I played an early version of it for my inner circle, and everyone thought it was an incredibly heavy song. And hey, this inner circle tells me their opinion 100% honestly!

“In general, I love long, meandering songs, and jumping from one musical extreme to another is fascinating year after year. The 20-minute closing track of Parasomnia, ‘The Shadow Man Incident’, is one of my personal favorites.”

Can you compare Parasomnia to any previous Dream Theater album?

“Let’s see. It has the dark gloom of Train of Thought, for example, but it also has the more cinematic tones of Metropolis Pt. 2: Scenes From A Memory. I strongly believe that Parasomnia is somewhere between these two albums in terms of material and mood.”

Lyrically, Parasomnia is a “loosely conceptual” album. Could you elaborate a bit on the themes of the lyrics?

“John Petrucci said that he had come across the concept of parasomnia. Parasomnias are specific sleep disorders that include things such as sleepwalking, sleeptalking and nightmares. When we delved into the subject, we had the ingredients for a larger whole. I’m not comparing Parasomnia to The Dark Side Of The Moon, but the concepts of the albums are similar. The story of neither album progresses directly from song to song, but all the lyrics are related to one theme.

“I didn’t intend to write lyrics, but John said with a smile: ‘Since you’ve come back, you have to write lyrics for at least one song.’ I then prepared the lyrics for ‘Midnight Messiah’, and that’s what it is, right down to the title.”

Let’s jump back to last October. The 40th Anniversary tour, which continues this year and will also arrive in Turku, Finland in early June, kicked off at the O2 Arena in London. Was it the most exciting, nerve-wracking or scary gig of your career?

“All of that! I had my first nightmares about the gig – how could it be! – months before the big day. Hah hah!

“We practiced a lot and knew we were in for a shock, but the first gig is always the first gig. Unexpected things can happen, and for example on the technical side – video walls and other things – bring their own challenges. When we got on stage at the O2 in front of maybe fifteen thousand people, I found myself staring at the cameras of at least ten thousand cell phones... That didn’t reduce the amount of nervousness when we started the set with ‘Metropolis Pt. 1: The Miracle and the Sleeper’. Luckily, the gig went quite well and we didn’t encounter any major problems.

“When the tour was maybe a week old, I was able to really enjoy the activity. I’m not saying this because I’m talking to a Finnish journalist, but we played in Espoo in early November and it was already a really good gig. We had been on tour for a good couple of weeks and we had hit the ground running.”

Your Dream Theater drum kit is relatively big. How long does it take your technician to set it up?

“Luckily, I’ve been able to work with the same person for over thirty years. He knows his job, and it only takes an hour to put the kit together. Believe it or not!”

What does the future of the band look like?

“We’ll be touring the band’s fortieth anniversary and the new album for a long time, at least until the end of this year. Then? Well, we’ll do what Dream Theater does. In other words, we’ll release a new album and hit the road.”

Last question: you put Opeth’s The Last Will And Testament on your list of the best albums of last year. So was drummer Waltteri Väyrynen’s editing also good?

“There is no doubt about it: Waltteri does a great job and fits the band perfectly! I especially dig The Last Will And Testament because it combines old and new Opeth extremely successfully. I also love that Mikael Åkerfeldt is using his death metal sound again, and of course that Ian Anderson from Jethro Tull is strongly present in many of the songs!”

Published in Inferno 1/2025.

Original text

”Kun minä ja kaksi Johnia ryhdyimme soittamaan yhdessä, välillemme muodostui näkymätön side, joka ei tule katkeamaan elinaikanamme” – haastattelussa Dream Theaterin Mike Portnoy

Kaikki kunnia mainiota työtä yli vuosikymmenen tehneelle Mike Manginille, mutta kaima Portnoyn paluu Dream Theaterin rumpaliksi oli loistava uutinen progemetallisuuruuden faneille. Miten tässä näin pääsi käymään? Mike Portnoy kertoo.

Timo Isoaho

20.03.2025

Dream Theater perustettiin Majesty-nimellä 1985, siis tasan neljäkymmentä vuotta sitten. Millaisia ajatuksia alkuajoista nousee mieleesi?

– Muistikuvani ovat hyvinkin tarkkoja. Tapasin kitaristi John Petruccin ja basisti John Myungin Berklee College of Music -koulussa heti lukukauden alussa ja löysimme toisemme soittajina. Pian treenasimme aivan järjettömän paljon. Muuta vaihtoehtoa ei edes ollut, sillä halusimme luoda musiikkia, jossa Rush kohtaa Iron Maidenin.

– Emme haaveilleet mistään suuresta. Mielessämme ei todellakaan käynyt, että kiertäisimme maailmaa vuosikymmeniä myöhemmin progemetallia soittaen. Usko tai älä, mutta halusimme vain soittaa, soittaa ja soittaa lisää, sillä me rakastimme sitä. Kun kuukaudet ja vuodet vierivät, aloimme huomata, että käsissämme on jotakin erikoislaatuista. Homma alkoi kasvaa. Keikkapaikat suurenivat, levy-yhtiöt kiinnostuivat ja niin edelleen. Kun julkaisimme kakkoslevy Images and Wordsin vuonna 1992, sen avausbiisi Pull Me Under räjäytti pankin. Sen jälkeen Dream Theaterin ei tarvinnut katsella taaksepäin.

Hypätään saman tien vuoteen 2010. Metallimaailman perustukset järkähtivät, kun sinun ja Dream Theaterin tiet erosivat.

– Se oli outoa. Perheeni ohella Dream Theater oli ehdoton ykkösjuttuni neljännesvuosisadan ajan, mutta vuonna 2010 voimani olivat aivan lopussa. Halusin pitää kunnon hengähdystauon, mutta muut bändin jäsenet olivat siitä eri mieltä. En missään nimessä halunnut erota Dream Theaterista, mutta sydämeni ei niihin aikoihin sykkinyt rakastamalleni yhtyeelle täydellä teholla. Asiat johtivat toisiin, ja yhtäkkiä olin ulkona.

Jos ollaan ihan tarkkoja, lähdit bändistä ensimmäisen kerran jo 1998. Vieläpä Suomessa.

– Olet oikeassa! Soitimme Nummirock-festivaalilla Panteran ja Slayerin kanssa – pahaksi onneksi tuon tuhokaksikon jälkeen. Olimme siis pulassa. Aloitimme setin A Change of Seasonsin kahdella ensimmäisellä osalla [The Crimson Sunrise ja Innocence], ja minusta tuntui, ettei musiikissamme ollut minkäänlaista voimaa. Pantera ja Slayer olivat nielaisseet kaiken energian suomalaisesta järvimaisemasta.

– Loppujen lopuksi minua vitutti niin paljon, että vedin heti keikan jälkeen hirvittävät pleksit. Kun humalani saavutti lakipisteen, ilmoitin muille jätkille, että se oli osaltani siinä. Seuraavan päivän krapula oli aikamoinen, mutta tuntemukseni olivat tasaantuneet sen verran, että ilmoitin palaavani yhtyeen riveihin. Hah hah!

Portnoy-pommi jysähti myös syksyllä 2023, jolloin sinun kerrottiin palanneen Dream Theaterin riveihin.

– Nuotio alkoi kyteä jo vuosia aiemmin. Vaikka emme enää soittaneet samassa bändissä, olin paljon tekemisissä John Petruccin kanssa. Paremmat puoliskomme ja tyttäremme ovat läheisiä ystäviä, joten näimme toisiamme esimerkiksi kaikenlaisissa perhejuhlissa. Ystävyytemme ei koskaan katkennut, vaikka joistain lehtijutuista saattoi saada toisenlaisen kuvan.

– Sitten iski korona ja Dream Theaterin kiertuesuunnitelmat menivät jäihin. Niin kävi myös omien projektieni rundeille. John oli työstämässä näihin aikoihin Terminal Velocity -sooloalbumiaan ja pyysi minua soittamaan levyn rumpuosuudet. Suostuin saman tien. Kun työskentelin Johnin kanssa, keksimme pirauttaa Jordanille [Rudess, Dream Theaterin kosketinsoittaja]. Siitä alkoi Liquid Tension Experimentin paluu, ja keväällä 2021 julkaisimme bändin pitkään – 22 vuoden ajan! – odotetun kolmosalbumin.

– Kun pandemiatilanne alkoi myöhemmin helpottaa, John päätti tehdä mittavan soolokiertueen ja minä lähdin hänen bändinsä rumpaliksi. Kun sitten heitimme keikkoja eri puolilla Yhdysvaltoja, fanit olivat äärimmäisen ilahtuneita nähdessään meidät samalla lavalla. Todella monet diggarit tulivat kertomaan kyyneleet silmissä, miten älyttömän paljon se merkitsi heille. Toki meistäkin tuntui hemmetin hienolta soittaa taas yhdessä. Kun pitkä kiertue eteni, ”mitä jos?” -ajatuksia alkoi pulpahtaa esiin. Aloin myös miettiä, että mikäli minä vielä joskus liityn Dream Theateriin, sen täytyy tapahtua lähiaikoina. Emme nimittäin ole enää mitään nuorukaisia.

– Jälkikäteen katsottuna yksi viimeisistä muureista kaatui alkuvuodesta 2022, kun olin katsomassa Dream Theaterin New Yorkin -keikkaa. Kun show oli ohi, menin takahuoneeseen moikkaamaan bändin jätkiä. En ollut puhunut Jamesin [LaBrie, laulaja] kanssa sanaakaan noin kolmeentoista vuoteen… Mutta kun näimme, halasimme toisiamme lämpimästi. Jos jotain pahaa verta oli joskus virrannut, kaikki sellainen unohtui saman tien.

Milloin ja miten paluusta tuli konkretiaa?

– Olin The Winery Dogsin kanssa Euroopan-rundilla kesäkuussa 2023, ja eräänä päivänä puhelimeni pirisi. Se oli John Petrucci: ”Mike, tilanne on nyt sellainen, että Dream Theaterin rumpalin paikka olisi auki. Miten on?” Päässäni surisi ja fiilis oli surrealistisen unenomainen. Vastaukseni oli selvä siinä hetkessä, sillä olin unelmoinut bändin riveihin palaamisesta jo pitkään.

– Kun paluustani ilmoitettiin lokakuussa 2023, emme olleet soittaneet yhdessä nuottiakaan. Kokoonnuimme lopulta saman katon alle vasta helmikuussa 2024 aloittaessamme uuden albumin valmistelemisen.

Millainen tunnelma Dream Theater -leirissä oli tuolloin?

– Aivan uskomaton. Tämä voi kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, mutta meistä tuntui siltä kuin en olisi ollut pois päivääkään. Kun minä ja kaksi Johnia ryhdyimme soittamaan 80-luvulla yhdessä, välillemme muodostui näkymätön side, joka ei tule katkeamaan elinaikanamme. Toisin sanoen, kun aloimme taas työskennellä yhdessä, se oli siinä. Dream Theaterin jäljittelemätön magia löytyi kuin sormia napsauttamalla!

– Osasin toki odottaa, että palaset loksahtavat paikoilleen, mutta prosessin nopeus ja luontevuus tuntui silti hämmentävältä. Kaiken kaikkiaan uuden Parasomnia-levyn tekeminen oli täsmälleen samanlaista kuin Black Clouds & Silver Liningsin, jonka teimme vuonna 2009. Kun työstimme pitkästä aikaa uutta materiaalia, minua alkoi välistä naurattaa, kun koko prosessi oli aivan samanlainen. Okei, yksi asia oli muuttunut: olemme nyt vähän vanhempia, viisaampia ja parempia!

Olit aiemmin yhtyeen pomo – toki John Petruccin ohella. Kun palasit remmiin, pitikö sinun etsiä paikkaasi?

– Vastuullani oli aikoinaan järjetön määrä asioita. Tekemistä oli koko ajan, vähän liikaakin. Pitää myös muistaa, että olin takavuosina aikamoinen kontrollifriikki ja pistin lusikkani jokaiseen mahdolliseen soppaan. Kun sitten poistuin kuvioista, jotkut muut ottivat vastuullani olleet jutut hoidettavakseen, mikä toki muutti ryhmän sisäistä kemiaa. Vastaus on siis kyllä. Minun on täytynyt tunnustella, millaisen roolin otan tällä kierroksella. Tai millainen rooli minulle annetaan. Joihinkin juttuihin en enää koske, mutta jotkin muut asiat ovat palautuneet vanhoille urille. Esimerkiksi settilistan tekeminen on jälleen minun hartioillani.

– Olen toki… varovainen. Kun olemme päättämässä jotain, en ala huutaa suureen ääneen, että sen pitää mennä näin. Tunnustelen kaikessa rauhassa koko ryhmän fiiliksiä ja saatan sanoa oman mielipiteeni sitten. Viihdyn uudessa positiossani oikein hyvin, mihin liittyy tietysti se, etten enää edes halua kontrolloida kaikkea.

– Ajattelutapani muutos johtuu pitkälti sitä, että soitin 2010-luvulla – joko sessiopohjalta tai varsinaisena jäsenenä – muun muassa Transatlanticin, Avenged Sevenfoldin, Twisted Sisterin, The Neal Morse Bandin, Flying Colorsin, Adrenaline Mobin, Metal Allegiancen ja Sons of Apollon riveissä, joitakin mainitakseni. Kun hyppii ryhmädynamiikasta toiseen, kontrollifriikkiys karisee kummasti. Oppii olemaan saumaton osa tiimiä – tai sitten on ulkona.

Mennään uuden Parasomnia-albumin äärelle. Kun levyn tekeminen alkoi, kirjoititte ensimmäisenä Night Terrorin. Se on ehta Dream Theater -kappale.

– Kun saimme sen raakaversion valmiiksi, fiilis oli ihan uskomaton. Tiesin toki jo etukäteen, että kykenisimme työstämään hienoa Dream Theater -materiaalia, mutta Night Terror ylitti odotukseni. Soitin sen varhaista versiota lähipiirilleni, ja kaikki olivat sitä mieltä, että se on uskomattoman kova biisi. Ja hei, mainittu lähipiiri kertoo minulle mielipiteensä sataprosenttisen rehellisesti!

– Yleisesti ottaen rakastan pitkiä, polveilevia biisejä, ja musiikillisista ääripäistä toisiin hyppiminen on kiehtovaa vuodesta toiseen. Parasomnian 20-minuuttinen päätöskappale The Shadow Man Incident kuuluukin henkilökohtaisiin suosikkeihini.

Pystytkö vertaamaan Parasomniaa johonkin aiempaan Dream Theater -albumiin?

– Katsotaanpa. Sieltä löytyy esimerkiksi Train of Thought -levyn tummaa synkkyyttä, mutta yhtä lailla levyltä kuulee Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory -teoksen elokuvallisempia sävyjä. Miellän vahvasti niin, että Parasomnia on materiaaliltaan ja tunnelmiltaan näiden kahden levyn välimaastossa.

Teksteiltään Parasomnia on ”löyhästi konseptuaalinen” albumi. Avaisitko hieman sanoitusten teemoja?

– John Petrucci kertoi törmänneensä parasomnia-käsitteeseen. Parasomniat ovat unen erityishäiriöitä, joihin luetaan unissakävelyn, unissapuhumisen ja painajaisunien kaltaisia piirteitä. Kun syvennyimme aiheeseen, käsissämme olikin isomman kokonaisuuden ainekset. En vertaa Parasomniaa The Dark Side of the Mooniin, mutta levyjen konseptit ovat samantyylisiä. Kummankaan tarina ei etene suoranaisesti biisistä toiseen, mutta kaikki sanoitukset liittyvät yhteen aihepiiriin.

– Aikomuksenani ei ollut tehdä sanoituksia, mutta John totesi hymyssä suin: ”Kun nyt kerran tulit takaisin, sinun täytyy tekstittää ainakin yksi biisi.” Valmistelin sitten Midnight Messiahin sanoituksen, ja sehän on otsikkoaan myöten sitä itseään.

Hypätään viime lokakuuhun. Tänä vuonna jatkuva ja Suomen Turkuunkin kesäkuun alussa saapuva 40th Anniversary -kiertue alkoi tuolloin Lontoon O2-areenalta. Oliko se urasi jännittävin, hermostuttavin tai pelottavin keikka?

– Kaikkea tuota! Näin ensimmäiset keikkaan liittyneet painajaiset – kuinka ollakaan! – jo kuukausia ennen h-hetkeä. Hah hah!

– Treenasimme paljon ja tiesimme olevamme iskussa, mutta ensimmäinen keikka on aina ensimmäinen keikka. Odottamattomia asioita saattaa tapahtua, ja esimerkiksi tekninen puoli – videoseinät ja muut – tuovat omat haasteensa. Kun sitten nousimme O2:n lavalle ehkä viidentoista tuhannen ihmisen eteen, huomasin tuijottavani vähintään kymmenen tuhannen mobiililaitteen kameraa… Se ei ainakaan vähentänyt hermostuneisuuden määrää, kun aloitimme setin Metropolis Pt. 1: The Miracle and the Sleeperillä. Onneksi keikka sujui varsin hyvin emmekä törmänneet mihinkään isompiin ongelmiin.

– Kun kiertue oli vanhentunut ehkä viikon verran, kykenin nauttimaan touhusta jo ihan oikeasti. En sano tätä siksi, että puhun suomalaiselle toimittajalle, mutta soitimme Espoossa marraskuun alkupuolella ja se oli jo todella hyvä keikka. Rundia oli takana reilun parin viikon verran ja olimme päässeet väkevään iskuun.

Dream Theater -rumpusettisi on suhteellisen kookas. Kauanko teknikoltasi menee sen pystyttämiseen?

– Onnekseni olen saanut työskennellä saman henkilön kanssa yli kolmekymmentä vuotta. Hän osaa hommansa, eikä kioskin kasaamiseen mene kuin tunnin verran. Usko tai älä!

Miltä bändin tulevaisuus näyttää?

– Kierrämme bändin nelikymppisten ja uuden levyn tiimoilta pitkään, vähintään tämän vuoden loppuun. Sitten? No, teemme mitä Dream Theater tekee. Toisin sanoen julkaisemme uuden levyn ja lähdemme tien päälle.

Viimeinen kysymys: nostit viime vuoden parhaiden levyjen listallesi Opethin The Last Will and Testamentin. Myös rumpali Waltteri Väyrysen toimitus siis kelpasi?

– Asiasta ei ole mitään epäselvyyttä: Waltteri tekee loistavaa duunia ja sopii bändiin mahtavasti! Diggaan The Last Will and Testamentista erityisesti siitä syystä, että se yhdistää vanhan ja uuden Opethin äärimmäisen onnistuneesti. Rakastan myös sitä, että Mikael Åkerfeldt käyttää taas death metal -ääntään, ja tietysti sitä, että Jethro Tullin Ian Anderson on monessa biisissä vahvasti läsnä!

Julkaistu Infernossa 1/2025.